No minä ajattelin tänään ihmistä

Ja minä ajattelin tänään muotia
Ja minä ajattelin tänään muurahaisia ja sitten minä ajattelin niitten
luonnollisia vihollisia
Sitten minä ajattelin koita
Ja ajattelin myös ajatuksia
ja ajattelin rahaa ja ajattelin aitoutta
ja ajattelin itseäni ja sitten vähän ehkä
markkinarakoja
ja sitten ajattelin syvänmerenhalkeamia
ja sitten ajattelin sinne kaadettavaa pehmomateriaalia
ja sitten se ei loppunutkaan ja sitten tuli valas
ja sitten minä ajattelin ja ajattelin
muttei tullut enää ajatuksia
ja sitten ajattelin lopettaa mutta
sitten otin kupin kahvia
ja ajattelin laittaa maitoa
mutta maito oli loppu enkä voinut ajatella muuta
kuin inhimilliselle toiminnalle kiteyneitä muotoja ja käytänteitä, joissa ajattelun ja käytännön suhde
johtaa eriaikaistumisiin ja samaistumisiin
ja sitten minä ajattelin että kaksi ääntä on elämän minimi
mutta sitten huomasin, etten se enää ollutkaan minä joka ajattelin vaan Bahtin
mutta sitten ajattelin mitä se tykkäisi ajatelmasta
jossa kahden ihmisen ääni on valheellinen minuus
ja sitten minä katsoin ulos

Jokainen säie painaa pohjaan
                           
                              hukun umpeen
                                            metsän peittoon
       
                                      Kun jotuu kulkemaan kahden oksanhaaran välistä
                                                   ei saa yksin lankaa ranteeseen

                                                             ja tunnen se kasvaa minussa kasvaa
                                                                        jo vesakko ja umpipunainen ja yön kiiltelevät silmät ja
                                                                           jokaisessa solussa kasvaa puu
                                                      puu


                                                                                             valoa
                                                                     valoa                  


                                                                                              valoa

Juurrutan sormiani kämmeniin

istutan uudelleen

                          Pelloilla kortteet

                              kasvavat hiljaa kiinni taivaaseen ja sinä olet

                    taivaanpiirtämä

                                                   maahan okralaikkuina ja tuuli märkämaalaa siniharmaalla vesivärillä

                                                 jota kutsut tuuleksi niin varomattomasti

                                                                               kuin et välittäisi, mitä tummat ojat kuulevat
                         Sylini yli käy ympyrä

                                                            kylmä rintama levittäytyy ja sulkee auringon aavan hampaaseen

                               se kuolee niin kuin sotilas
                                                                                kunniassa jota kukaan ei ymmärrä
                                                                                elämässä jota kukaan ei muista

ID-entiteetti

On joulukuu ja työväenliiton puheenjohtaja

luovuttaa oikeustaistelun

ihmisyys on kuumeessa

Sanokaahan,

mitä vielä

kynäni on huora

ja Kiina ratsastaa taas

pimeydessä

Uusheimot istuu ja makaa

uusheimo takaa

uusheimo shoppaa

Kuluttamisesi määrää olemuksesi,

on OK EROTTUA.

Asujen värit soveltuvat myös yhdistelyyn

ja aitojen arvojen peittämiseen

hoidetaan ensin omat asiat ennen muuta

hoidetaan ne ensin pois päiviltä.

Mikä meihin on oikein mennyt?

Herätkää! Te annatte tavaran täyttää mielenne

ja Jumalasta

te teette epäjumalan, seisoo muovissa ja hymyilee

Olette ottaneet tietämättömyyden petiinne ja nyt synnytätte sen lasta

Väitätte, että ei ole muutosta

SINÄ ET OLE AINUTLAATUINEN,

etkä varsinkaan

voi olla juuri sellainen kuin olet,

toimia aina kuin itse haluat

sillä silloin maailma hukkuu tuleen

kuin pakkosyötetty hanhi.

Mikä meihin on oikein mennyt?

Shakespearehan sen jo sanoi.

Paskantärkeys.

Lumi

Ulkona paksu kinos ja lisää leijailee samaa vauhtia, kuin suoraan lapsuuden joulukirjoista. Kaivot ovat jäässä ja peltojen yllä lepää paksu sumu. Kylmät manteret ja kylmät unet silmäluomissa, hangen alla juoksee peltohiiriä tuhoamassa verisuonia ja puremassa vangiksi jääneitä pujoja. Renkaat tekevät kovaa uraa jäiseen tiehen lennättäen hiekkaa ympäriinsä. Välillä jokunen kivi iskeytyy auton pohjaan, kuin särö sieluun. Kaikki on jäätynyt umpeen, tukkiutunut, mutta taivaalta tulee lunta, niin paljon valkoista ja suurta lunta.

On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen

ja sanaton on sydämeni kieli.

Sairaus muuttaa ihmistä. Tai ei se sairaus, mutta jatkuva lääkkeiden syönti – se tekee sormet tahmeiksi ja vääntää kaasunsyöttöä hieman hiljemmalle. Hänkin oli hyytynyt loppua kohden, tietysti. Pakon edessä. Se tahti oli ollut näihin päiviin asti nöyryyttävää. Veristä taistelua, ja vatsanpeitteisiin kertynyttä nestettä, joka saa navan pinkeälle. Lopulta on sama, onko ihminen torso; kamppaileeko hän, kuinka paljon syö. Valo ei näy, eikä suklaakaan maistu millekään. Sairaus riistää ihmiseltä arvon – se ajaa viisaasta älyn pois. Kaiken se riistää, Kaiken se tuhoaa.

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen

ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Kaikki muistavat sen päivän, jolloin hän nousi hitaasti mökissään seisomaan ja lähti vessaan lyhyin askelin. Mutta rappusia oli paljon, paljon ja lopulta matka päättyi eteisen matolle. Miniät saivat pyyhkiä hänen jalkansa, sillä polvet eivät taittuneet tarpeeksi alas. Polvien syytä oli myös reissu alas kalliolle. Toiset harrastavat alastuloa köyden kera. Hän teki sen vasten tahtoaan ja ilman köyttä. ”Juuri kehvatti! Hyvin pyöri”, hän jaksoi nauraa, vaikka toista silmäänsä ei auki saanut. Lopulta hän oli niin kyllästynyt ainaisiin nöyryytyksiin, että pysytteli lähinnä sisällä ja juoksutti meitä. Sitä tunnetta ei tiedä moni. Hän oli elämän hakkaama koira.

Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen

taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

Yritin soluttautua terveyskeskuksen vihreään seinään. En pidä sairaaloista. Ne ovat niin sairaalloisia. Varsinkin se haju – se löyhkää avuttomuudelta ja märältä ja kuolemalta ja kaikilta kuivuneilta asioilta. Ionisoidulta ruoalta. Mikä pahinta, siellä hukkuu valkoiseen, ei häntäkään olisi huomannut, jos ei olisi tarkasti katsonut. Kohoama, kohoama, möykky ja kaksi silmää. Siinä hän oli, sivut läpättivät vapaina tuulessa tai pysyivät paikallaan, ei sitä tiedä. Hän tuijotti kattoon ja välillä ihmisistä läpi. Suu oli auki, hiukset niin valkeat ja kampaamattoman villit. Kyllä siellä jotain oli meneillään päätellen nurkassa piipittävästä sydänäänestä. Moderni lääketiede on sitten ihmeellistä! Kuinka ihminen saadaan siirrettyäkin tuollaiseen koneeseen? Pedillä makaavassa ruumiissa ei näkynyt lainkaan ihmistä.

Oli häntä kuljetettu ulkonakin pyörätuolissa, ja myöhemmin viety ikkunan ääreen tuulettumaan, kun istuminen oli käynyt vaikeaksi. Kaukana poissa on se valosarja, joka joskus valoi punaa noihin poskiin. Sukset jalkaan, myssy päähän, hän kiirehti kouluun, synnytti lapsen ja laski hyvänä päivänä asiakkaiden takeista nappeja. Kinokseen oli kaivettu polkuja. Isä ampui oravia ruuaksi.

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa –

kuin itse yhtä puhdas olla voisin.

Katselen tulisilla hiilillä kuinka häntä kohenneltiin. Hoitaja tulee ja tökkii tyynyä, kopsauttaa neulaa ja katsahtaa nopeasti häneen. Konesydän lyö muutaman lyönnin nopeammin. Ruumis kohottaa päätä. Hoitaja kumartuu hänen ylleen ja esittää kysymyksen kerrallaan; huutaen ja nenä nenää hipoen.

”Ottaako rouva iltapalaa?”

…

”Vähän jogurttia? Entäs mehua?”

… yhhnh

Nyökkäys.

”Mehua! Laitetaanpas mehua rouvalle.”

Sairaanhoitaja katsoo anteeksipyytävästi hymyillen meihin ja minä yritän kaivautua seinään, joka nojaa kokonaispainollaan minuun.

”Vierailuaika on valitettavasti kohta lopussa. Hyvästelkää ihan rauhassa, niin minä haen sitä syötävää.”

Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa,

kuin harras sävel sisälläni soisi…

Käännän katseeni suljettuihin sälekaihtimiin ja puristun. Läsnäolijoiden pitää ottaa osaa kuulusteluihin ennen loppupuheenvuoroja. Ahdistaa. En keksi mitään sanottavaa. Pidän seinää ihan sulavasti suussa ja tiedän, että lumentulo yltyy suljettujen pintojen takana pyryksi ja pyrystä tuiskuksi kunnes repeää:

”Tänään on joulu. Ulkona sataa kamalasti lunta.”

Ruumis tiedostaa läsnäoloni ja käänsi päätään. Hänen silmänsä ovat niin puhtaan siniset, kuin jäätä. Tai hanget, joiden keskelle on kaivettu kuoppa kohti edelliskesän mustaa maata - vain varjo omasta väristään, mustanpuhuvat honkametsät. Pupillit supistavat omani umpijäähän, kylmään ja siniseen myrskyyn. En tunne lämpöä, enkä rauhaa, vaan ikuisuuden tappavan reviirin, jonka tuntemattomalla maalla minä olen hän, ja turvaton täällä.

Mutta hän ei ollut enää oma itsensä, vaan mennyt.

Iho vahaa, kädet luuta.

Minä seison katselemassa tuota ihmisten ihmistä; naista, joka makaa hievahtamatta rajakankaalla.

Sillä hetkellä minä tiesin, enkä käynyt häntä enää katsomassa. Ei siksi, etten välittäisi, vaan siksi, että käsitteet välillämme olivat kokonainen avaruus.

Tammikuussa luin muistokirjoituksen lehdestä.

Miten minusta tulee

Vesi tippuu laiskasti sillan karmeja nuollen. Minä seison alla ja nappailen pisaroita kielen kärjelle. Olen seisonut täällä pitkään punaisissa kumppareissa. En muista miten pitkään. Olen seisonut pitkään, tässä samassa Samassa.

Eilen seisoin täällä toisen kanssa ja minua jännitti. Vikkelä eläin kipitti pitkin vatsanpeitteitä. Toissapäivänä seisoin täällä Toisen kanssa. Joskus se ottaa minua kädestä ja suputtaa korvaan asioita, jotka minä toteutan tottelematta itseäni.

 

Koivut riiputtavat päätään kivien sammalissa ja varis selvittää kurkkua. Oheispäivistä en muista mitään, luulisin kuitenkin, hänellä oli omat syynsä ja minä olen valmis antamaan anteeksi. Jonain päivänä istun hänen kanssaan neljä tuntia kahvilassa ja nauran.

Jonain päivänä olen harjoittanut unohdusta: alkanut olla oikeaoppisesti sisar Hento Teresa. Nyt hän nauraa minulle, minua ei huvita. Mikään. Täältä kahvilasta saa huonoa kahvia. Minä kerron hänelle iloisia asioita.

Hiukset liimaantuvat pitkin niskaa. Ajatukset pyörteilevät hitaasti kuin joen mustalta pinnalta nouseva usva. Ilma on lämpimämpää, vesi kylmempää ja syksyn lehdet liiskaantuvat asfalttiin samaan tahtiin hengityksen kanssa.

Tämä kaupunki on pulsari. Kuuluu tasainen juoksutossun rummutus. Lähenee, lähenee, loittonee, tänään hän kuoli.

En tunnista kasvoja uudesta paikasta ja olen käytävillä eksyksissä. Pakenen sillan alle ja istahdan ruoholle vaikka maa on kylmä ja joki valittaa olemassaoloaan. Vesi jaksaa virrata päivästä toiseen samoja uomia pitkin. Nousen joka aamu linja-autoon ja juoksen kosteaa hiekkatietä kunnes keuhkoista tirskuu verta. Aamuina, joina herätyskellon ääni ei riitä raottamaan paksubarokkista porttia takaraivossani, rutiinit nostavat minut kyllä sängystä.

En tiedä, olenko siitä kiitollinen. Kaikki hyvät päätökseni teen viidessä minuutissa. Ja äkkiä olenkin tiivis, sisältä ulos. Tämä ranta saa niellä kaikki.

Suvantokohdissa näkyy hiukan riitettä. Minä huohotan ja käännyn hiljaa kävelemään. Ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että aika toteutuu vain tilassa.

"Muotopuoli"

1. 

Minäkin olen heistä yksi ja minua hävettää sen ansiosta

He valtaavat koko elintilan

kuluttavat hapen

ulvovat rykelmässä kuuta

ja muiden täytyy sitä vain sietää

Nainen saa olla rietas

                         porsas

                         räikeä

                         kova suusta

                         irstas

                         töykeä

Mutta kuvitelkaahan jos mies tekisi saman.

Se saisi vesikauhupistoksen

Kuolaisi ensin perään

ja heittäisi sitten juomat naamaan

ja lopuksi vielä läimäyttäisi.

Mies istuisi vankilassa.

Ei tuo ole sallittua käytöstä

Paitsi ”naiselle”.

2. 

Kenelläkään en ole tavannut niin suurta yhdistelmää

valheita

korostelua

kudosta itsekurin pettämisen ja petoksen välillä

paitsi ”naisella”

Nainen työntää toisen jäälle ja sulattaa hiustenkuivaajalla hitaasti reiän hänen alleen

Juoruaa kunnes tilanteessa ei ole muuta hallittavaa kuin kiertoteitse tulleita valheita

ja liioiteltua reaktioita

Näettekö mikä tässä tasaisessa arvossa on vikana

Nykynainen on kirottu sukupuoli, itsensä kironnut, moukka.

Ihmisen kuva

katkera rupi,

sammakko sukassa

ymmärtämätön kaivonkansi

tippunut Siperian routaan.

3. 

"Naiseus" 

tai siksi miksi sitä sanotaan mukamas

on outo yhdistelmä

täydellisyyden illuusiota

ja tyytymistä siihen

Historian satulassa

ratsastavia lohia

Meillä on oikeus puolellamme, koska meitä on sorrettu

Haavoitettuja ja liattuja ritareita

"Naiseus" on sitä, kun tajuaa

olleensa ihmisenä oikeutettu

palaidentiteetin ja vaihtuvien kasvojen uljaaseen häkävuoreen

jossa taotaan totuutta väärään muotoon

Vain ”nainen” on siitä ylpeä.

4. 

Minä sanon teille, minä häpeän,

sillä korkokengät ovat toiseuden äpärä.

Todellinen nainen nimittäin

ei tiedä olevansa kiistakysymys 

eikä ylitiedosta itseään, 

tee itsestään ongelmaa tai tuomaria.

              Kuka vittu ihminen on sanomaan, mikä on oikein tai ei, 

Tuloksena on vain toisiaan vasten kasvava pajupensaikko, jolla on yhteinen juuri, mutta eri latvusto.

todellinen ”naiseus” täällä

on mukamas sitä, että naisen pitäisi saada kulkea kaikkialla, missä tahansa vaatteessa

tai opetella itsepuolustusta, jossa ei oteta huomioon, että vaikka mustanvyön karateka ei saa käyttää itsepuolustusta saamatta siitä tuomiota, niin nainen kyllä saa opetella asenteen, jossa tekojen ja itseaiheutettujen tilanteitten syitä saa peitota esimerkiksi väkivallalla.

Minä häpeän sitä, että me typerät tytöt kutsumme itseämme naisiksi

Sillä todellinen nainen omistaa

edes rahtusen itsekunnioitusta

eikä länsimaisen vapauden vapautta vapauden vapautumisen vapaudesta olematta vapautumatta itse vapaudesta vapautua

Oletko sinä tänään ruokkinut autiomaassa kymmenen ihmistä?

Haista paska, 

joka sanot, että minulla on oikeus koska minä olen nainen.

Haista itseäsi, 

haista traditiota, se on virkeä tuuli.

Haista ero feminismin ja egoismin välillä.

Sinä ostat kengät ja sanot sitten, ettei ole varaa ruokaan

kulutat hyödykkeitä niin kuin nainen

Tietenkään tästä asiasta ei ole sallittu valittaa

mutta kun niin tehdään

vastaat: koska halusin ja minulla on vapaus tehdä niin kuin haluan koska minä olen nainen

ja minulla on oikeus tuhota aivoni hömpällä jota minulle markkinatalouden isot herrat toimistoissaan suunnittelevat kohderyhmälle ja minä olen oikeutettu siihen koska mikään ei ole vakavaa ja eikä tarvitse ajatella itse koska minä olen nainen ei minun tarvitse ajatella kuinka paljon minä olen muita vasten kuutamolla koska annat valmiiksimääritellyn olla valmiiksi määriteltyä jotta elämä olisi helpompaa ja pystyisit nukkumaan muka onnellisena koska itse olet itsesi herra

Nielet sen sirkushuvin leipineen ja olet tyytyväinen, 

että sinut latistetaan kategoriaksi, 

koska pohjimmiltaanhan ajattelet, että aivosi ovat sellaiset.

Sinä taistelet kaikkea vastaan niin pitkään, ettei väitteidesi pohja näkyy

Ja se on valheellisuus, totuuden näkeminen näkökulmittain oman navan läpi

epäoikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, rasismia, syrjintää, niitähän maailmassa riittää

Mutta mikä sinulta jää näkemättä

on se, että itse pidät niitä halveksimiasi arvoja yllä

käyttäytymällä kuin idiootti.

Kuin nainen. 

Kuin pää, joka ei sisällä muuta kuin hedonismia.

Individi

Mitä nämä ovat, nämä pussit kiinni kehossa

                           Mitä olen näiden 

                                     nahkapussien jatkeena

Olenko tuomittu

ilman oikeudenkäyntiä

Olenko valittu

Hallittu

ulkoa ohjattu kollektio

               Olenko joko myötä- tai vastoin

vai käymistilassa

                  Olenko puolesta ja vastaan

Mitä odotetaan

              mitä kaltaiseni odottavat

ilmaisen asiat tietyllä tavalla

ja jos kritisoin, olen pettänyt kyläni ja verisen maan

Löysin tasa-arvosta solmun – sitä ei voi olla olemassa

           se on solmittu epäjohdonmukaisuudesta

          ja löysistä vaatimuksista

              jotka ovat olemassa automaattisesti

En tahdo olla osa tätä

En tahdo olla nainen, en neutri

Minä olen pettynyt

Armo

Kuka on onneen oikeutettu

toistaan harmaampina päivinä

kun kukaan ei enää puhu

maa herää eloon

lämpimässä sängyssä

Sielu ei ole niin paljon

että ansaitsisi

mahdollisuutta

olla olemassa

Katsokaa näitä salakareja

tuskan merissä

Ihminen on saastetta tyhjyydessä.