Ja minä ajattelin tänään muotia
Ja minä ajattelin tänään muurahaisia ja sitten minä ajattelin niitten
luonnollisia vihollisia
Sitten minä ajattelin koita
Ja ajattelin myös ajatuksia
ja ajattelin rahaa ja ajattelin aitoutta
ja ajattelin itseäni ja sitten vähän ehkä
markkinarakoja
ja sitten ajattelin syvänmerenhalkeamia
ja sitten ajattelin sinne kaadettavaa pehmomateriaalia
ja sitten se ei loppunutkaan ja sitten tuli valas
ja sitten minä ajattelin ja ajattelin
muttei tullut enää ajatuksia
ja sitten ajattelin lopettaa mutta
sitten otin kupin kahvia
ja ajattelin laittaa maitoa
mutta maito oli loppu enkä voinut ajatella muuta
kuin inhimilliselle toiminnalle kiteyneitä muotoja ja käytänteitä, joissa ajattelun ja käytännön suhde
johtaa eriaikaistumisiin ja samaistumisiin
ja sitten minä ajattelin että kaksi ääntä on elämän minimi
mutta sitten huomasin, etten se enää ollutkaan minä joka ajattelin vaan Bahtin
mutta sitten ajattelin mitä se tykkäisi ajatelmasta
jossa kahden ihmisen ääni on valheellinen minuus
ja sitten minä katsoin ulos
maanantai 7. lokakuuta 2013
Juurrutan sormiani kämmeniin
istutan uudelleen
Pelloilla kortteet
kasvavat hiljaa kiinni taivaaseen ja sinä olet
taivaanpiirtämä
maahan okralaikkuina ja tuuli märkämaalaa siniharmaalla vesivärillä
jota kutsut tuuleksi niin varomattomasti
kuin et välittäisi, mitä tummat ojat kuulevat
Sylini yli käy ympyrä
kylmä rintama levittäytyy ja sulkee auringon aavan hampaaseen
se kuolee niin kuin sotilas
kunniassa jota kukaan ei ymmärrä
elämässä jota kukaan ei muista
istutan uudelleen
Pelloilla kortteet
kasvavat hiljaa kiinni taivaaseen ja sinä olet
taivaanpiirtämä
maahan okralaikkuina ja tuuli märkämaalaa siniharmaalla vesivärillä
jota kutsut tuuleksi niin varomattomasti
kuin et välittäisi, mitä tummat ojat kuulevat
Sylini yli käy ympyrä
kylmä rintama levittäytyy ja sulkee auringon aavan hampaaseen
se kuolee niin kuin sotilas
kunniassa jota kukaan ei ymmärrä
elämässä jota kukaan ei muista
perjantai 19. huhtikuuta 2013
ID-entiteetti
On joulukuu ja työväenliiton puheenjohtaja
luovuttaa oikeustaistelun
ihmisyys on kuumeessa
Sanokaahan,
mitä vielä
kynäni on huora
ja Kiina ratsastaa taas
pimeydessä
Uusheimot istuu ja makaa
uusheimo takaa
uusheimo shoppaa
Kuluttamisesi määrää olemuksesi,
on OK EROTTUA.
Asujen värit soveltuvat myös yhdistelyyn
ja aitojen arvojen peittämiseen
hoidetaan ensin omat asiat ennen muuta
hoidetaan ne ensin pois päiviltä.
Mikä meihin on oikein mennyt?
Herätkää! Te annatte tavaran täyttää mielenne
ja Jumalasta
te teette epäjumalan, seisoo muovissa ja hymyilee
Olette ottaneet tietämättömyyden petiinne ja nyt synnytätte
sen lasta
Väitätte, että ei ole muutosta
SINÄ ET OLE AINUTLAATUINEN,
etkä varsinkaan
voi olla juuri sellainen kuin olet,
toimia aina kuin itse haluat
sillä silloin maailma hukkuu tuleen
kuin pakkosyötetty hanhi.
Mikä meihin on oikein mennyt?
Shakespearehan sen jo sanoi.
Paskantärkeys.
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Lumi
Ulkona paksu kinos ja lisää
leijailee samaa vauhtia, kuin suoraan lapsuuden joulukirjoista. Kaivot ovat
jäässä ja peltojen yllä lepää paksu sumu. Kylmät manteret ja kylmät unet
silmäluomissa, hangen alla juoksee peltohiiriä tuhoamassa verisuonia ja puremassa
vangiksi jääneitä pujoja. Renkaat tekevät kovaa uraa jäiseen tiehen lennättäen
hiekkaa ympäriinsä. Välillä jokunen kivi iskeytyy auton pohjaan, kuin särö
sieluun. Kaikki on jäätynyt umpeen, tukkiutunut, mutta taivaalta tulee lunta,
niin paljon valkoista ja suurta lunta.
On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin
kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Sairaus muuttaa ihmistä. Tai ei
se sairaus, mutta jatkuva lääkkeiden syönti – se tekee sormet tahmeiksi ja
vääntää kaasunsyöttöä hieman hiljemmalle. Hänkin oli hyytynyt loppua kohden,
tietysti. Pakon edessä. Se tahti oli ollut näihin päiviin asti nöyryyttävää.
Veristä taistelua, ja vatsanpeitteisiin kertynyttä nestettä, joka saa navan
pinkeälle. Lopulta on sama, onko ihminen torso; kamppaileeko hän, kuinka paljon
syö. Valo ei näy, eikä suklaakaan maistu millekään. Sairaus riistää ihmiseltä
arvon – se ajaa viisaasta älyn pois. Kaiken se riistää, Kaiken se tuhoaa.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee
loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.
Kaikki muistavat sen päivän,
jolloin hän nousi hitaasti mökissään seisomaan ja lähti vessaan lyhyin askelin.
Mutta rappusia oli paljon, paljon ja lopulta matka päättyi eteisen matolle. Miniät
saivat pyyhkiä hänen jalkansa, sillä polvet eivät taittuneet tarpeeksi alas. Polvien
syytä oli myös reissu alas kalliolle. Toiset harrastavat alastuloa köyden kera.
Hän teki sen vasten tahtoaan ja ilman köyttä. ”Juuri kehvatti! Hyvin pyöri”,
hän jaksoi nauraa, vaikka toista silmäänsä ei auki saanut. Lopulta hän oli niin
kyllästynyt ainaisiin nöyryytyksiin, että pysytteli lähinnä sisällä ja
juoksutti meitä. Sitä tunnetta ei tiedä moni. Hän oli elämän hakkaama koira.
Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen
hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen
Yritin soluttautua terveyskeskuksen
vihreään seinään. En pidä sairaaloista. Ne ovat niin sairaalloisia. Varsinkin
se haju – se löyhkää avuttomuudelta ja märältä ja kuolemalta ja kaikilta
kuivuneilta asioilta. Ionisoidulta ruoalta. Mikä pahinta, siellä hukkuu
valkoiseen, ei häntäkään olisi huomannut, jos ei olisi tarkasti katsonut.
Kohoama, kohoama, möykky ja kaksi silmää. Siinä hän oli, sivut läpättivät
vapaina tuulessa tai pysyivät paikallaan, ei sitä tiedä. Hän tuijotti kattoon
ja välillä ihmisistä läpi. Suu oli auki, hiukset niin valkeat ja kampaamattoman
villit. Kyllä siellä jotain oli meneillään päätellen nurkassa piipittävästä
sydänäänestä. Moderni lääketiede on sitten ihmeellistä! Kuinka ihminen saadaan
siirrettyäkin tuollaiseen koneeseen? Pedillä makaavassa ruumiissa ei näkynyt
lainkaan ihmistä.
Oli häntä kuljetettu ulkonakin
pyörätuolissa, ja myöhemmin viety ikkunan ääreen tuulettumaan, kun istuminen
oli käynyt vaikeaksi. Kaukana poissa on se valosarja, joka joskus valoi punaa
noihin poskiin. Sukset jalkaan, myssy päähän, hän kiirehti kouluun, synnytti
lapsen ja laski hyvänä päivänä asiakkaiden takeista nappeja. Kinokseen oli
kaivettu polkuja. Isä ampui oravia ruuaksi.
On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa
–
kuin itse yhtä puhdas olla voisin.
Katselen tulisilla hiilillä
kuinka häntä kohenneltiin. Hoitaja tulee ja tökkii tyynyä, kopsauttaa neulaa ja
katsahtaa nopeasti häneen. Konesydän lyö muutaman lyönnin nopeammin. Ruumis
kohottaa päätä. Hoitaja kumartuu hänen ylleen ja esittää kysymyksen kerrallaan;
huutaen ja nenä nenää hipoen.
”Ottaako rouva iltapalaa?”
…
”Vähän jogurttia? Entäs mehua?”
… yhhnh
Nyökkäys.
”Mehua! Laitetaanpas mehua rouvalle.”
Sairaanhoitaja katsoo anteeksipyytävästi hymyillen meihin ja
minä yritän kaivautua seinään, joka nojaa kokonaispainollaan minuun.
”Vierailuaika on valitettavasti kohta lopussa. Hyvästelkää
ihan rauhassa, niin minä haen sitä syötävää.”
Se ajatukset joulun tuntuun virittymään
saa,
kuin harras sävel sisälläni soisi…
Käännän katseeni suljettuihin
sälekaihtimiin ja puristun. Läsnäolijoiden pitää ottaa osaa kuulusteluihin ennen
loppupuheenvuoroja. Ahdistaa. En keksi mitään sanottavaa. Pidän seinää ihan
sulavasti suussa ja tiedän, että lumentulo yltyy suljettujen pintojen takana
pyryksi ja pyrystä tuiskuksi kunnes repeää:
”Tänään on joulu. Ulkona sataa kamalasti lunta.”
Ruumis tiedostaa läsnäoloni ja käänsi päätään. Hänen
silmänsä ovat niin puhtaan siniset, kuin jäätä. Tai hanget, joiden keskelle on
kaivettu kuoppa kohti edelliskesän mustaa maata - vain varjo omasta väristään,
mustanpuhuvat honkametsät. Pupillit supistavat omani umpijäähän, kylmään ja
siniseen myrskyyn. En tunne lämpöä, enkä rauhaa, vaan ikuisuuden tappavan
reviirin, jonka tuntemattomalla maalla minä olen hän, ja turvaton täällä.
Mutta hän ei ollut enää oma itsensä, vaan mennyt.
Iho vahaa, kädet luuta.
Minä seison katselemassa tuota ihmisten ihmistä; naista,
joka makaa hievahtamatta rajakankaalla.
Sillä hetkellä minä tiesin, enkä käynyt häntä enää
katsomassa. Ei siksi, etten välittäisi, vaan siksi, että käsitteet välillämme
olivat kokonainen avaruus.
Tammikuussa luin muistokirjoituksen lehdestä.
Miten minusta tulee
Vesi tippuu laiskasti sillan
karmeja nuollen. Minä seison alla ja nappailen pisaroita kielen kärjelle. Olen
seisonut täällä pitkään punaisissa kumppareissa. En muista miten pitkään. Olen
seisonut pitkään, tässä samassa Samassa.
Eilen seisoin täällä toisen
kanssa ja minua jännitti. Vikkelä eläin kipitti pitkin vatsanpeitteitä.
Toissapäivänä seisoin täällä Toisen kanssa. Joskus se ottaa minua kädestä ja
suputtaa korvaan asioita, jotka minä toteutan tottelematta itseäni.
Koivut riiputtavat päätään kivien
sammalissa ja varis selvittää kurkkua. Oheispäivistä en muista mitään, luulisin
kuitenkin, hänellä oli omat syynsä ja minä olen valmis antamaan anteeksi.
Jonain päivänä istun hänen kanssaan neljä tuntia kahvilassa ja nauran.
Jonain päivänä olen harjoittanut unohdusta:
alkanut olla oikeaoppisesti sisar Hento Teresa. Nyt hän nauraa minulle, minua
ei huvita. Mikään. Täältä kahvilasta saa huonoa kahvia. Minä kerron hänelle
iloisia asioita.
Hiukset liimaantuvat pitkin niskaa.
Ajatukset pyörteilevät hitaasti kuin joen mustalta pinnalta nouseva usva. Ilma
on lämpimämpää, vesi kylmempää ja syksyn lehdet liiskaantuvat asfalttiin samaan
tahtiin hengityksen kanssa.
Tämä kaupunki on pulsari. Kuuluu
tasainen juoksutossun rummutus. Lähenee, lähenee, loittonee, tänään hän kuoli.
En tunnista kasvoja uudesta paikasta
ja olen käytävillä eksyksissä. Pakenen sillan alle ja istahdan ruoholle vaikka
maa on kylmä ja joki valittaa olemassaoloaan. Vesi jaksaa virrata päivästä
toiseen samoja uomia pitkin. Nousen joka aamu linja-autoon ja juoksen kosteaa hiekkatietä
kunnes keuhkoista tirskuu verta. Aamuina, joina herätyskellon ääni ei riitä
raottamaan paksubarokkista porttia takaraivossani, rutiinit nostavat minut
kyllä sängystä.
En tiedä, olenko siitä
kiitollinen. Kaikki hyvät päätökseni teen viidessä minuutissa. Ja äkkiä olenkin
tiivis, sisältä ulos. Tämä ranta saa niellä kaikki.
Suvantokohdissa näkyy hiukan
riitettä. Minä huohotan ja käännyn hiljaa
kävelemään. Ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että aika toteutuu vain
tilassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)