Lumi

Ulkona paksu kinos ja lisää leijailee samaa vauhtia, kuin suoraan lapsuuden joulukirjoista. Kaivot ovat jäässä ja peltojen yllä lepää paksu sumu. Kylmät manteret ja kylmät unet silmäluomissa, hangen alla juoksee peltohiiriä tuhoamassa verisuonia ja puremassa vangiksi jääneitä pujoja. Renkaat tekevät kovaa uraa jäiseen tiehen lennättäen hiekkaa ympäriinsä. Välillä jokunen kivi iskeytyy auton pohjaan, kuin särö sieluun. Kaikki on jäätynyt umpeen, tukkiutunut, mutta taivaalta tulee lunta, niin paljon valkoista ja suurta lunta.

On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen

ja sanaton on sydämeni kieli.

Sairaus muuttaa ihmistä. Tai ei se sairaus, mutta jatkuva lääkkeiden syönti – se tekee sormet tahmeiksi ja vääntää kaasunsyöttöä hieman hiljemmalle. Hänkin oli hyytynyt loppua kohden, tietysti. Pakon edessä. Se tahti oli ollut näihin päiviin asti nöyryyttävää. Veristä taistelua, ja vatsanpeitteisiin kertynyttä nestettä, joka saa navan pinkeälle. Lopulta on sama, onko ihminen torso; kamppaileeko hän, kuinka paljon syö. Valo ei näy, eikä suklaakaan maistu millekään. Sairaus riistää ihmiseltä arvon – se ajaa viisaasta älyn pois. Kaiken se riistää, Kaiken se tuhoaa.

Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen

ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.

Kaikki muistavat sen päivän, jolloin hän nousi hitaasti mökissään seisomaan ja lähti vessaan lyhyin askelin. Mutta rappusia oli paljon, paljon ja lopulta matka päättyi eteisen matolle. Miniät saivat pyyhkiä hänen jalkansa, sillä polvet eivät taittuneet tarpeeksi alas. Polvien syytä oli myös reissu alas kalliolle. Toiset harrastavat alastuloa köyden kera. Hän teki sen vasten tahtoaan ja ilman köyttä. ”Juuri kehvatti! Hyvin pyöri”, hän jaksoi nauraa, vaikka toista silmäänsä ei auki saanut. Lopulta hän oli niin kyllästynyt ainaisiin nöyryytyksiin, että pysytteli lähinnä sisällä ja juoksutti meitä. Sitä tunnetta ei tiedä moni. Hän oli elämän hakkaama koira.

Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen hiljaiseen

taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen

Yritin soluttautua terveyskeskuksen vihreään seinään. En pidä sairaaloista. Ne ovat niin sairaalloisia. Varsinkin se haju – se löyhkää avuttomuudelta ja märältä ja kuolemalta ja kaikilta kuivuneilta asioilta. Ionisoidulta ruoalta. Mikä pahinta, siellä hukkuu valkoiseen, ei häntäkään olisi huomannut, jos ei olisi tarkasti katsonut. Kohoama, kohoama, möykky ja kaksi silmää. Siinä hän oli, sivut läpättivät vapaina tuulessa tai pysyivät paikallaan, ei sitä tiedä. Hän tuijotti kattoon ja välillä ihmisistä läpi. Suu oli auki, hiukset niin valkeat ja kampaamattoman villit. Kyllä siellä jotain oli meneillään päätellen nurkassa piipittävästä sydänäänestä. Moderni lääketiede on sitten ihmeellistä! Kuinka ihminen saadaan siirrettyäkin tuollaiseen koneeseen? Pedillä makaavassa ruumiissa ei näkynyt lainkaan ihmistä.

Oli häntä kuljetettu ulkonakin pyörätuolissa, ja myöhemmin viety ikkunan ääreen tuulettumaan, kun istuminen oli käynyt vaikeaksi. Kaukana poissa on se valosarja, joka joskus valoi punaa noihin poskiin. Sukset jalkaan, myssy päähän, hän kiirehti kouluun, synnytti lapsen ja laski hyvänä päivänä asiakkaiden takeista nappeja. Kinokseen oli kaivettu polkuja. Isä ampui oravia ruuaksi.

On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa –

kuin itse yhtä puhdas olla voisin.

Katselen tulisilla hiilillä kuinka häntä kohenneltiin. Hoitaja tulee ja tökkii tyynyä, kopsauttaa neulaa ja katsahtaa nopeasti häneen. Konesydän lyö muutaman lyönnin nopeammin. Ruumis kohottaa päätä. Hoitaja kumartuu hänen ylleen ja esittää kysymyksen kerrallaan; huutaen ja nenä nenää hipoen.

”Ottaako rouva iltapalaa?”

…

”Vähän jogurttia? Entäs mehua?”

… yhhnh

Nyökkäys.

”Mehua! Laitetaanpas mehua rouvalle.”

Sairaanhoitaja katsoo anteeksipyytävästi hymyillen meihin ja minä yritän kaivautua seinään, joka nojaa kokonaispainollaan minuun.

”Vierailuaika on valitettavasti kohta lopussa. Hyvästelkää ihan rauhassa, niin minä haen sitä syötävää.”

Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa,

kuin harras sävel sisälläni soisi…

Käännän katseeni suljettuihin sälekaihtimiin ja puristun. Läsnäolijoiden pitää ottaa osaa kuulusteluihin ennen loppupuheenvuoroja. Ahdistaa. En keksi mitään sanottavaa. Pidän seinää ihan sulavasti suussa ja tiedän, että lumentulo yltyy suljettujen pintojen takana pyryksi ja pyrystä tuiskuksi kunnes repeää:

”Tänään on joulu. Ulkona sataa kamalasti lunta.”

Ruumis tiedostaa läsnäoloni ja käänsi päätään. Hänen silmänsä ovat niin puhtaan siniset, kuin jäätä. Tai hanget, joiden keskelle on kaivettu kuoppa kohti edelliskesän mustaa maata - vain varjo omasta väristään, mustanpuhuvat honkametsät. Pupillit supistavat omani umpijäähän, kylmään ja siniseen myrskyyn. En tunne lämpöä, enkä rauhaa, vaan ikuisuuden tappavan reviirin, jonka tuntemattomalla maalla minä olen hän, ja turvaton täällä.

Mutta hän ei ollut enää oma itsensä, vaan mennyt.

Iho vahaa, kädet luuta.

Minä seison katselemassa tuota ihmisten ihmistä; naista, joka makaa hievahtamatta rajakankaalla.

Sillä hetkellä minä tiesin, enkä käynyt häntä enää katsomassa. Ei siksi, etten välittäisi, vaan siksi, että käsitteet välillämme olivat kokonainen avaruus.

Tammikuussa luin muistokirjoituksen lehdestä.