Ulkona paksu kinos ja lisää
leijailee samaa vauhtia, kuin suoraan lapsuuden joulukirjoista. Kaivot ovat
jäässä ja peltojen yllä lepää paksu sumu. Kylmät manteret ja kylmät unet
silmäluomissa, hangen alla juoksee peltohiiriä tuhoamassa verisuonia ja puremassa
vangiksi jääneitä pujoja. Renkaat tekevät kovaa uraa jäiseen tiehen lennättäen
hiekkaa ympäriinsä. Välillä jokunen kivi iskeytyy auton pohjaan, kuin särö
sieluun. Kaikki on jäätynyt umpeen, tukkiutunut, mutta taivaalta tulee lunta,
niin paljon valkoista ja suurta lunta.
On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin
kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Sairaus muuttaa ihmistä. Tai ei
se sairaus, mutta jatkuva lääkkeiden syönti – se tekee sormet tahmeiksi ja
vääntää kaasunsyöttöä hieman hiljemmalle. Hänkin oli hyytynyt loppua kohden,
tietysti. Pakon edessä. Se tahti oli ollut näihin päiviin asti nöyryyttävää.
Veristä taistelua, ja vatsanpeitteisiin kertynyttä nestettä, joka saa navan
pinkeälle. Lopulta on sama, onko ihminen torso; kamppaileeko hän, kuinka paljon
syö. Valo ei näy, eikä suklaakaan maistu millekään. Sairaus riistää ihmiseltä
arvon – se ajaa viisaasta älyn pois. Kaiken se riistää, Kaiken se tuhoaa.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee
loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.
Kaikki muistavat sen päivän,
jolloin hän nousi hitaasti mökissään seisomaan ja lähti vessaan lyhyin askelin.
Mutta rappusia oli paljon, paljon ja lopulta matka päättyi eteisen matolle. Miniät
saivat pyyhkiä hänen jalkansa, sillä polvet eivät taittuneet tarpeeksi alas. Polvien
syytä oli myös reissu alas kalliolle. Toiset harrastavat alastuloa köyden kera.
Hän teki sen vasten tahtoaan ja ilman köyttä. ”Juuri kehvatti! Hyvin pyöri”,
hän jaksoi nauraa, vaikka toista silmäänsä ei auki saanut. Lopulta hän oli niin
kyllästynyt ainaisiin nöyryytyksiin, että pysytteli lähinnä sisällä ja
juoksutti meitä. Sitä tunnetta ei tiedä moni. Hän oli elämän hakkaama koira.
Näin sydämeeni joulun teen, ja mieleen
hiljaiseen
taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen
Yritin soluttautua terveyskeskuksen
vihreään seinään. En pidä sairaaloista. Ne ovat niin sairaalloisia. Varsinkin
se haju – se löyhkää avuttomuudelta ja märältä ja kuolemalta ja kaikilta
kuivuneilta asioilta. Ionisoidulta ruoalta. Mikä pahinta, siellä hukkuu
valkoiseen, ei häntäkään olisi huomannut, jos ei olisi tarkasti katsonut.
Kohoama, kohoama, möykky ja kaksi silmää. Siinä hän oli, sivut läpättivät
vapaina tuulessa tai pysyivät paikallaan, ei sitä tiedä. Hän tuijotti kattoon
ja välillä ihmisistä läpi. Suu oli auki, hiukset niin valkeat ja kampaamattoman
villit. Kyllä siellä jotain oli meneillään päätellen nurkassa piipittävästä
sydänäänestä. Moderni lääketiede on sitten ihmeellistä! Kuinka ihminen saadaan
siirrettyäkin tuollaiseen koneeseen? Pedillä makaavassa ruumiissa ei näkynyt
lainkaan ihmistä.
Oli häntä kuljetettu ulkonakin
pyörätuolissa, ja myöhemmin viety ikkunan ääreen tuulettumaan, kun istuminen
oli käynyt vaikeaksi. Kaukana poissa on se valosarja, joka joskus valoi punaa
noihin poskiin. Sukset jalkaan, myssy päähän, hän kiirehti kouluun, synnytti
lapsen ja laski hyvänä päivänä asiakkaiden takeista nappeja. Kinokseen oli
kaivettu polkuja. Isä ampui oravia ruuaksi.
On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa
–
kuin itse yhtä puhdas olla voisin.
Katselen tulisilla hiilillä
kuinka häntä kohenneltiin. Hoitaja tulee ja tökkii tyynyä, kopsauttaa neulaa ja
katsahtaa nopeasti häneen. Konesydän lyö muutaman lyönnin nopeammin. Ruumis
kohottaa päätä. Hoitaja kumartuu hänen ylleen ja esittää kysymyksen kerrallaan;
huutaen ja nenä nenää hipoen.
”Ottaako rouva iltapalaa?”
…
”Vähän jogurttia? Entäs mehua?”
… yhhnh
Nyökkäys.
”Mehua! Laitetaanpas mehua rouvalle.”
Sairaanhoitaja katsoo anteeksipyytävästi hymyillen meihin ja
minä yritän kaivautua seinään, joka nojaa kokonaispainollaan minuun.
”Vierailuaika on valitettavasti kohta lopussa. Hyvästelkää
ihan rauhassa, niin minä haen sitä syötävää.”
Se ajatukset joulun tuntuun virittymään
saa,
kuin harras sävel sisälläni soisi…
Käännän katseeni suljettuihin
sälekaihtimiin ja puristun. Läsnäolijoiden pitää ottaa osaa kuulusteluihin ennen
loppupuheenvuoroja. Ahdistaa. En keksi mitään sanottavaa. Pidän seinää ihan
sulavasti suussa ja tiedän, että lumentulo yltyy suljettujen pintojen takana
pyryksi ja pyrystä tuiskuksi kunnes repeää:
”Tänään on joulu. Ulkona sataa kamalasti lunta.”
Ruumis tiedostaa läsnäoloni ja käänsi päätään. Hänen
silmänsä ovat niin puhtaan siniset, kuin jäätä. Tai hanget, joiden keskelle on
kaivettu kuoppa kohti edelliskesän mustaa maata - vain varjo omasta väristään,
mustanpuhuvat honkametsät. Pupillit supistavat omani umpijäähän, kylmään ja
siniseen myrskyyn. En tunne lämpöä, enkä rauhaa, vaan ikuisuuden tappavan
reviirin, jonka tuntemattomalla maalla minä olen hän, ja turvaton täällä.
Mutta hän ei ollut enää oma itsensä, vaan mennyt.
Iho vahaa, kädet luuta.
Minä seison katselemassa tuota ihmisten ihmistä; naista,
joka makaa hievahtamatta rajakankaalla.
Sillä hetkellä minä tiesin, enkä käynyt häntä enää
katsomassa. Ei siksi, etten välittäisi, vaan siksi, että käsitteet välillämme
olivat kokonainen avaruus.
Tammikuussa luin muistokirjoituksen lehdestä.
